KAVIN ALUESARJA

KANSALLISEN AUDIOVISUAALISEN INSTITUUTIN ALUESARJA • SYKSY 2017

Näytökset  sunnuntaisin klo 18.00 Kansantalon Vaahterasalissa (Kino Iiriksen yläkerta, sisäänkäynti Aleksanterinkadun puolelta).

Päijät-Hämeen elokuvakeskuksen 35mm-filminäytöksiä pyörittää Reel Lahti. Lue lisää: www.facebook.com/ReelLahti/

 

10.9. DOUBLE FEATURE
klo 18.00 Wayne Wang: SMOKE
USA 1994 • William Hurt, Harvey Keitel, Harold Perrineau Jr. • käsikirjoitus Paul Auster • suom. tekstit/ svensk text • S • 112 min
”Smoke on rikas improvisaatio, antropologinen elokuva urbaanista maailmasta, kaupunkilegendojen syvä lähde. Elokuvan punaisena lankana kulkee Auggie Wrenin joulukertomus varastetusta kamerasta ja iäkkäästä sokeasta naisesta. Se on kerrottu sanojen, ilmeiden ja kuvien humalluttavana kamarimusiikkina. Smokessa näkyy tekijöiden humanistinen perusasenne. Ja kuvissa välkkyy kaunis, humoristinen ja melankolinen sävytys.

Smoke on raikas tuulahdus ja ainutlaatuinen täysosuma 1990-luvun amerikkalaisessa elokuvassa.”
– Elokuvakriitikko Mikael Fränti

klo 20.30 Paul Auster, Wayne Wang & Harvey Wang: BLUE IN THE FACE
USA 1995 • Harvey Keitel, Mel Gorham, Jim Jarmusch • käsikirjoitus Paul Auster • suom. tekstit/svensk text • S • 84 min
”Blue in the Face should not be confused with one of those films that has a beginning, middle and end or is in any great rush to move from one stage to the next. What it has instead is an easygoing, copacetic mood and a playfulness in which the audience can take part. The film winks broadly whenever improvisations start looking like outtakes (”Well?” ”Well what?”) or the occasional wild card appears. Among the latter are RuPaul giving a brief dancing lesson and Madonna dressed to deliver a singing telegram, not a minute too early for Halloween. ”
– Janet Maslin, New York Times

 

24.9. Norman Taulog: KUTITA MINUA
(Tickle Me/Kittla mej), USA 1965 • Elvis Presley, Jocelyn Lane, Julie Adams • käsikirjoitus Elwood Ullman • suom. tekstit/svensk text • K16
Elviksen 18. elokuva KUTITA MINUA (1965) on riemukas musiikkitarina laulavasta rodeoratsastajasta Lonnie Bealesta.

 

8.10. Volker Schlöndorff: PELTIRUMPU
(Die Blechtrommel/Blecktrumman), BRD/Ranska/Jugoslavia/Puola • Mario Adorf, Angela Winkler, David Bennent, Daniel Olbrynchski • käsikirjoitus Jean-Claude Carrière, Franz Seitz Günter Grassin romaanista • suom. tekstit/svensk text • K16 • 146 min
Günter Grassin monikerroksinen, sanallisten ryöppyjen täyttämä Peltirumpu on saksalaisen kirjallisuuden moderni klassikko, satiirinen, unenomainen ja burleski romaani, jonka moninaisten ainesten sekoituksesta kasvaa terävä kuvaus Saksan historiasta, kansakunnan vaiheista 1920-luvulta talousihmeen kynnykselle. Teos on niin runsas, että sen filmatisointia pidettiin kauan mahdottomana, tai vähintään uhkayrityksenä. Taitavan ranskalaisen käsikirjoittajan Jean-Claude Carrièren kanssa ja kirjailijan itsensä lisäämän dialogin avulla Volker Schlöndorff kuitenkin pystyi muokkaamaan romaanista toimivan elokuvatarinan ja -draaman. Elokuva on paljon romaania realistisempi, rauhallisempi ja kapeampi, mutta se on säilyttänyt peltirumpali Oskarin tarinan tuoreena ja mielikuvitusta kiihottavana ja tuonut aineistoon vahvan todellisen ajan ja paikan maun.

Tarina danzigilaisesta pikkupojasta Oskarista, joka 3-vuotiaana päättää lopettaa normaalin kasvamisen vastalauseena aikuisten maailman kauhuille, kasvaa myös Schlöndorffin elokuvassa paljon puhuvaksi vertauskuvaksi ja oireyhtymäksi, jossa polttavat ajan ja paikan avoimet hermonpäät. Oskarin kasvualusta, 1920- ja 30-luvun Danzig on erilaisten taustojen ja aatteiden, kahden maan ja kulttuurin, Puolan ja Saksan kohtauspaikka tulenaralla ei-kenenkään-maalla, jossa käydään sotaan ja valloituksiin valmistautuvan natsismin ja normaalin rauhanomaisen elämän ensimmäinen yhteenotto. Schlöndorff on varmalla kädellä tavoittanut asetelman monet kiemurat ja piilevät yhteydet, luonut maailman, joka näyttää todelliselta, mutta joka ratkaisevilla hetkillä alkaa kukkia mielikuvituksen surrealistisia, groteskeja ja unenomaisia näkyjä.

Oskar on eräänlainen narrihahmo, totuudenpuhuja, joka pienuutensa turvin uskaltaa sanoa ääneen asioita, joilla hän ilmaisee vastalauseensa kiperissä, vääryyttä henkivissä tilanteissa: kimakalla huudollaan hän saa lasit särkymään ja rummullaan hän osaa muuttaa sotilasmarssit letkeiksi valsseiksi. 12-vuotias David Bennent tekee suurilla silmillään maailmaa heijastelevana Oskarina niin huikean roolityön, että sitä on vaikea uskoa todeksi. Hänen peltirumpunsa palikat ovat kestäviä kapuloita mielettömän todellisuuden rattaissa.

– Antti Lindqvistin (1987), Sakari Toiviaisen (1979) ja muiden lähteiden mukaan ST. Tekijätietoa päivitti AA 17.7.2005. / kavi.fi

 

22.10. Yasujiro Ozu: TOKYO STORY
(Tokyo monogatari), Japani 1953 • Chishu Ryu, Chicho Higashiyama, Setsuko Hara • käsikirjoitus Kogo Noda • kuvaus Yuharu Atsuta • suom. tekstit/svensk text • S • 135 min
TOKYO STORY (Tokyo monogatari) oli suuri kansainvälinen läpimurtoteos ohjaajalleen Yasujiro Ozulle. Sukupolvien kuilua ei ole unohtumattomammin kuvattu. Kuvailmaisussaan Ozu pidättyi kameranliikkeistä, suosi ”tatamiotosta” eli matolla istujan näkökulmaa ja saattoi viitata kintaalla kuvavastakuvasäännöille.

Yasujiro Ozu (1903–63) on shomin-gekin, alemman keskiluokan arkisen elämän kuvauksien erikoismies, joka muutamien liikkuvien ja nopealle leikkaukselle rakennettujen 1920-luvun ja 30-luvun alun komedioiden jälkeen vakiintui käyttämään liikkumatonta rekisteröivää, noin metrin korkeudella maasta seisovaa kameraa: miljöön luonnehtivasta siirrytään välittömästi puolilähikuviin, joissa Ozun hymyilevät, elokuvasta toiseen esiintyvät näyttelijät puhelevat suoraan kameralle. Toistuvat kohtaukset välittävät seremoniallisuutta ja patriarkallisuutta. Perheeseen keskittyvän ajattelun tuloksena jokainen kokoavaa yhteisöä vastaan suuntautuva sana, ele tai ilme saa korostamattomanakin suuren painon ja tuntuu melkein moraalittomalta. Tämä hymyilevä perinnetietoisuus on Ozun maailman julkisivu; todellinen tapahtuminen on sen alla.

Ozu on elokuvan suuria realisteja: niin suuri että hänen keskeisin filosofiansa, luova vimmansa, on tapahtumien kestossa, otteessa materiaaliin, kuviin ja ääniin. Andersonin ja Richien mukaan ”Ozun henkilöt ja hänen oma temponsa ovat täydellisessä synkroniassa hänen luomansa aikajärjestelmän kanssa. Hänen aikansa vastaa todellisuutta. Se on psykologista aikaa, ja kellonajalla ei niin muodoin ole mitään merkitystä”. Mitä pitää sisällään Ozun kuuluisa ”hiljaisuuden maailma” esim. hänen kuuluisimmassa teoksessaan TOKYO STORY?

-Peter von Bagh (Elokuvan historia, 1975) / kavi.fi

 

5.11. Sam Peckinpah: PAT GARRETT JA BILLY THE KID
Pat Garrett and Billy the Kid), USA 1973 • James Coburn, Kris Kristofferson, Bob Dylan • käsikirjoitus Rudy Wurlitzer • musiikki Bob Dylan • suom. tekstit/svensk text • K18 • 107 min
Sam Peckinpahin Pat Garrett (James Coburn) on ikääntyvä cowboy, jonka New Mexicon karjaparonit palkkaavat sheriffiksi, jotta tämä nitistäisi lain toisella puolella pysyvästi olleen vanhan ystävänsä Billy the Kidin (Kris Kristofferson). Hirttotuomiota putkassa odottava Kid pakenee ja voi ehkä sanoa, että perinteinen entisten ystävien vastakkainasetteludraama voi jahdin muodossa alkaa.

Nuorena aloittanut ja luoteihin kuollut Henry McCarty (1859–1881) pahamaineinen asesankari tappoi väittämän mukaan 21 ihmistä, joista historiantutkimus on voinut vahvistaa yksin hänen kontolleen neljän uhrin verran, mutta isommassa ryhmässä hänen sanotaan olleen Lincolnin piirikunnassa sodan aikana mukana puolessa tusinassa muita tapauksia. Elokuvassa hänet tunnetaan yhdellä käyttämällään nimellä William H. Bonney, muita todennettuja nimiä ovat Henry Antrim ja Kid Antrim sekä pelkkä Kid.

Alkoholiongelmista kärsineen ohjaaja Peckinpahin suorituksen varmistaa ennen muuta näyttelijätyö. Pat Garrettia esittävä James Coburn oli jo kannuksensa ansainnut peittelemättömän karismaattinen näyttelijäkonkari, mutta asesankarin pukuun sonnustautunut Kris Kristofferson sai uralleen potkua loistoroolissa, joka oli hänen ensimmäisiään.

Omaa legendaarista hohtoa elokuvaan luo, tosin enemmän maailman tuntemana hahmona kuin mystisessä pikkuroolissa näyttelijänä, muusikko Bob Dylan jonka elokuvassa esiintyvät laulut julkaistiin omana soundtrackinaan vielä samana vuonna. Dylan palkittiin elokuvamusiikin BAFTA-palkinnolla (ja sai ehdokkuuden myös Oscareihin) ja Kristofferson nappasi kaikkein lupaavimman näyttelijätulokkaan BAFTA-palkinon.

Kulissien takana jatkuvaa taistelua tuotantoyhtiö MGM: kanssa käynyt ohjaaja Peckinpah yritti jopa ottaa nimensä pois elokuvan krediiteistä – siinäkään tosin onnistumatta. Peräti kuuden leikkaajan editoima elokuva otettiin yhtiön haltuun ja teattereihin lykättiin vahvasti lyhennetty versio. Ohjaajan oma versio sai odottaa ilmestymistään aina vuoteen 1988 ja vasta sen jälkeen myös kriittiset arviot kohenivat niin, että sitä pidetään nykyisin aikakautensa tärkeimpiin elokuviin kuuluvana.

– Jari Sedergren 31.3.2017 / kavi.fi

 

 

19.11. Risto Jarva: RUUSUJEN AIKA
(Rosornas tid), Suomi 1969 • Arto Tuominen, Ritva Vepsä, Tarja Markus, Eero Keskitalo, Kalle Holmberg • käsikirjoitus Peter von Bagh, Risto Jarva, Jaakko Pakkasvirta • kuvaus Antti Peippo • musiikki Otto Donner, Kaj Chydenius, Eero Ojanen • K12 • 107 min
Jos Työmiehen päiväkirja näyttää, miten menneisyys on eri tavoin läsnä nykypäivän Suomessa ja suomalaisissa, niin Ruusujen aika yrittää nähdä tulevaisuuteen, rakentaa luontevaa siltaa tuntemattomaan niistä tekijöistä käsin, jotka ovat olemassa nyky-yhteiskunnassa. Tavallinen tieteiselokuva näyttävine lavasteineen ja trikkeineen, kauhuineen ja kauneuksineen ei esikuvana voinut tulla kysymykseen yksin tuotannollisten resurssien niukkuuden vuoksi; tuskin sellainen olisi sopinut Jarvan luonteen- ja ohjaajalaadullekaan. Niinpä Ruusujen ajasta tuli intiimi aatedraama: enemmän kuin ulkoiseen näyttävyyteen se suuntautui sisäänpäin, ihmisen ajattelun ja tunteiden liikkeisiin. Ja enemmän kuin tulevaisuudenkuvaus siitä tuli elokuva syntyajastaan: niinkuin Työmiehen päiväkirja oli vuoden 1966 elokuva Ruusujen aika kantaa jälkiä vuoden 1968 tapahtumista: ylioppilaskapinoista, Tshekkoslovakian miehityksestä, tuolloisista muotiopeista kuten Marcusen ja McLuhanin ajatuksista.

Raimo Lappalaisen hahmo on polttopiste elokuvan lukuisten aiheiden ja ja jännitteiden ristitulessa. Hänet esitetään vallitsevan järjestelmän sisäistäneenä mallivirkamiehenä, joka tutkii menneisyyttä, siis omaa aikaamme. Hän valmistelee televisio-ohjelmaa 1960- ja 70-luvuista ja valitsee tätä aikaa edustamaan 1946-76 eläneen pikku myyjättären. Sitä mukaa kun hän toteuttaa ideaansa elävällä mallilla, käy myös selväksi missä määrin hänen ennakkoluulonsa värittävät ja vääristävät aiheen. Raimon puolueettomuuden ja asiallisuuden sädekehän karistessa joutuu samalla kyseenalaiseen valoon koko “ruusuisen” julkisivun uskottavuus.

Ruusujen aika ottaa esiin, käsittelee tai sivuaa hyvin monia teemoja: siloinen ulkokuori ja sen pinnanalaiset tuhoavat voimat, elokuva elokuvassa -teema, kaksoisolennon aihe, takertuminen menneisyyteen ja vanhoihin rooleihin, tutkijan ja elokuvantekijän moraali, minuuden etsiminen ja sen särkyminen, ihmisyyden mahdollisuudet ja ihmisen hyväksikäyttö, itsensä toteuttamisen ja siis todellisen ihmissuhteen ja rakkauden mahdottomuus. Ehkä Ruusujen aika ei kaikin osin ole onnistunut näin laajassa, vaikeassa pyrkimyksessä. Siinä saattaa olla liikaa asiaa, selittelyä, solmiutumattomia lankoja. Mutta vauhtiin päästessään, keskittyessään Raimon ja Kissan suhteeseen ja tihentäessään siihen keskeiset teemat Ruusujen aika on komeaa ja latautunutta melodraamaa. Se on edelleen ainutlaatuinen, verraton hahmotus suomalaisessa elokuvassa.

– Sakari Toiviainen /kavi.fi

 

3.12. William Wyler: HUMISEVA HARJU
(Wuthering Heights/Stormvindar), USA 1939 • Merk Oberon, Laurence Olivier, David Niven • käsikirjoitus Ben Hecht Emily Brontën romaanista • suom. tekstit/svensk text • S • 100 min
Emily Bronten romaanin kuuluisin filmatisointi.

Pääsyliput 5 € tai kausikortti 21 € (sis. kaikki elokuvat). Kassa avataan puoli tuntia ennen näytöksen alkua.

KAVIn sivulle