KAVIN ALUESARJA

KANSALLISEN AUDIOVISUAALISEN INSTITUUTIN ALUESARJA • KEVÄT 2017

Näytökset  sunnuntaisin klo 18.00 Kansantalon Vaahterasalissa (Kino Iiriksen yläkerta, sisäänkäynti Aleksanterinkadun puolelta).

Päijät-Hämeen elokuvakeskuksen 35mm-filminäytöksiä pyörittää Reel Lahti. Lue lisää: www.facebook.com/ReelLahti/

 

22.1. Barry Lewinson: WAG THE DOG – HÄNTÄ HEILUTTAA KOIRAA
(Wag the Dog), USA 1997 • Dustin Hoffman, Robert De Niro, Anne Heche • käsikirjoitus Hilary Henkin, David Mamet Larry Beinhartin romaanista • suom. tekstit/svensk text • S •  97 min
Barry Levinsonin kirpeä poliittinen satiiri kertoo Yhdysvaltain presidentin poliittisesta avustajasta (Robert De Niro), joka peitelläkseen päämiehensä seksiskandaalia järjestää lavastetun ulkopoliittisen konfliktin Hollywood-tuottajan (Dustin Hoffman) avulla.

 

5.2. Luchino Visconti: TIIKERIKISSA
(Il gattopardo/Leoparden), Italia/Ranska 1962 • Burt Lancaster, Claudia Cardinale, Alain Delon, Rina Morelli • musiikki Nino Rota • Giuseppe Tomasi di Lampedusan romaanista • suom. tekstit/svensk text • K12 • 187 min
Luchino Viscontin visuaalisesti loistelias ja omaperäinen elokuva Tiikerikissa, pääosissa Alain Delon, Burt Lancaster ja Claudia Cardinale syntyi Giuseppe Tomasi di Lampedusan romaanin pohjalta ja sijoittuu risorgimenton eli Italian yhdistymisen aikoihin. Alain Delon oli sisilialaista yläluokkaa kuvaavassa elokuvassa unohtumaton Tancredi.

Valitessaan elokuvan aiheeksi Giuseppe Tomasi di Lampedusan romaanin Visconti palaa Senson maailmaan, historiaan, risorgimenton eli Italian yhdistymisen aikoihin. Sensossa oli kysymys vuoden 1866 Venetsiasta, Tiikerikissa tuo eteemme Bourbonien Sisilian vuonna 1860. Käsiteltyjen historiallisten tapahtumien kenttä rajoittuu Garibaldin joukkojen suorittamaan Palermon valtaukseen ja vapauttajien etenemiseen Aspromonten tienoille vuonna 1862.

Kirjan luonnosmaiset historialliset ja poliittiset ainekset ovat elokuvassa saaneet selkeämmän ilmaisun. Kirjailijan jokseenkin ajatonta näkemystä vastaa Viscontin huolellinen laatukuva sosiaalisen maaperän liukumisesta: voitettu aristokratia antaa tilaa nousevalle porvaristolle, tilanne henkilöityy Don Calogeron ja Salinan ruhtinaan vastakohta-asetelmassa ja tämän tuskallisen muutosprosessin kruunaa jalosukuisen Tancredin ja poroporvarillisen Angelican rakkaus. Enemmän kuin koskaan huolenpito, miltei pakkomielle autenttisuudesta kiteytyy lavastuksessa: nämä barokkikirkot, rokokoopalatsit loputtomine sokkeloineen, maalaukset, korut, puvut eivät ole mikään esteettinen antikvariaatti, vaan ne todistavat pyrkimyksestä sovittaa kerrontaa juuri sen olemukselle syvästi ominaisiin puitteisiin. Ja tämän realismin ytimestä kohoaa ääni, jonka korostukset ja vivahteet lävistävät historiallisen draaman pinnan. Kun kerronnan spiraalit hitaasti sulkeutuvat ruhtinaan henkilön ympärille, on mahdotonta olla tunnistamatta hänessä vanhenevaa aristokraattia nimeltä Luchino Visconti, Modronen kreivi.

Ensi kertaa Visconti käyttää elokuvissaan ensimmäistä persoonaa, eikä tämä tunnustuksellisuus väisty hänen työstään ennen kuolemaa. Viscontin omakuvan yhteydessä on voitu viitata sellaisiin kirjailijoihin kuin Stendhal, Thomas Mann ja Marcel Proust. Jean-Paul Torok on kirjoittanut elokuvan yhteyksistä Proustiin: ”Aivan samoin kuten Kadonnutta aikaa etsimässä saa koko merkityksensä ruhtinatar de Guermantesin kutsuista, niin myös lopun tanssiaisjakso antaa Tiikerikissalle sen todellisen ajallisen ulottuvuuden. Viscontilla kuten Proustillakin merkitys on siinä, että aristokraattinen yhteisö näkee, miten sen maailmaan suodattuu aineksia kunnianhimoisesta porvaristosta, joka palaa halusta syrjäyttää aristokratian. Tästä löydämme karrikoituna ja häväistynä kaikki henkilöhahmot, joihin aika on lyönyt merkkinsä. Ja tässä tilanteessa ruhtinas huomaa olevansa vastakkain oman kuolemansa kanssa.” (Yhteydet Proustiin eivät ole satunnaisia: Viscontin viittasi häneen jo Sadoulin haastattelussa 1963.) Ja alkusoittona lopun tanssiaisjaksolle toimii pitkä kamera-ajo Donnafugatan kirkossa, joka näyttää ruhtinas Salinan perheen ikään kuin tien pölyn… tai ajan kivettämänä.

– Jean Cabourg (L’Avant-Scène du Cinéma 184, 15.3.1977) ST. – Tekijätietoa päivitti AA 18.5.2000

 

19.2. Jarmo Lampela: EILA
Suomi 2003 • Sari Mällinen, Ilkka Koivula, Kristiina Halkola • käsikirjoitus Tove Idström • K7 • 100 min
Eila kertoo valtion yksityistämishankkeen vuoksi työttömäksi joutuvasta 39-vuotiaasta siivoojasta, joka myös yksityiselämässään joutuu hankalaan tilanteeseen, mutta löytää rohkeuden voittaa vaikeudet.

 

kavi-taivas-ja-helvetti

 

5.3. Akira Kurosawa: TAIVAS JA HELVETTI
(Tengoku to jigoku/Himmel och helvete), Japani 1963 • Toshiro Mifune, Tatsuya Nakadai, Kyoko Kawaga • Ed McBainin romaanista • kuvaus Asakazu Nakai • musiikki Masaru Sato • suom. tekstit/svensk text • K16 • 143 min
Akira Kurosawan upeaan tuotantoon kuuluvalla kidnappausjännärillä Taivas ja helvetti(1963). Amerikkalaisen Ed McBainin rikosromaaniin perustuva elokuva tarkastelee Kurosawalle tyypillisiä oikeudenmukaisuuden, hyvyyden ja pahuuden teemoja usealla eri tasolla.

 

19.3. Ridley Scott: THELMA JA LOUISE
(Thelma & Louise/Thelma och Louise), USA 1991 • Susan Sarandon, Geena Davis, Harvey Keitel, Michael Madsen, Brad Pitt • käsikirjoitus Callie Khouri • musiikki Hans Zimmer • suom. tekstit/svensk text • K16 • 130 min
Kaikkien aikojen tie-elokuviin kuuluu Thelma & Louise (1991), joka on jäänyt elämään myös ikonisen feministisenä naisten välisen ystävyyden kuvauksena. Geena Davis ja Susan Sarandon vakuuttavat naisina, jotka rattiin tarttuessaan ryhtyvät lainsuojattomiksi, lunastaen elämänsä ja ruumiinsa itselleen. Callie Khourin käsikirjoittama ja Ridley Scottin ohjaama elokuva ei pelkää mustaa huumoria.

Whither goest thou, America, in thy shiny car in the night?
– Jack Kerouac, On the Road

Vaikka Kerouac on kuollut, tie on yhä suosittu peruskuva, olipa kyseessä Robert Frankin kaltainen iäkäs beatnik, David Lynchin tapainen keski‑ikäinen kauhukakara tai Jim Jarmuschin tyyppinen partiopoika. Myytti elää myös Thelmassa ja Louisessa, mutta lukemattomista genre‑sisaruksistaan poiketen se ei tyydy vain uusiokäyttämään perusasetelmaa. Se kirjoittaa road movien uusiksi ja räätälöi sen naiselli­siin mittoihin.

Tie määrittelee kaupungin ja maaseudun välisen tilan. Se on tyhjä alue, tabula rasa, viimeinen raja. Tuo myytti resonoi halki koko amerikkalaisen elokuvan historian. Tiematka on aina ollut miehinen matka, ja road moviessa on kirjaimellisesti toteutunut oidipaalisen kertomuksen miespäähenkilöltä edellyttämä siirtymäriitti. Thelma ja Louise kurvaa ulos valtaväylältä ja asettaa ohjauspyörään kaksi naista. Mutta eroa genreen ei tee niinkään se, että päähenkilöillä sattuu olemaan erilaiset vehkeet kuin tapa, jolla elokuva kulkee tien minuuteen. Lyhyesti: Thelmasta ja Louisesta tulee lainsuojattomia sillä hetkellä kun he ottavat oman ruumiinsa hallintaansa. Heidän rikoksensa on itsepuolustus, heidän lainsuojattomuutensa johtuu heidän sukupuolensa määräämästä vapaudettomuudesta, ja heidän matkansa perustuu ruumiin politiik­kaan. Kulttuurissa, jossa naisen ruumista myydään ja levitetään perversseissä vaihto‑operaatioissa, oman ruumiin ottaminen hallintaan on yhä radikaali teko.

Vastakohta sellaisiin road‑elokuviin kuin Gun Crazy (1949), Vaarallinen tyttöystävä (Something Wild, 1986) ja Villi Sydän (1990) on paljastava. Ensinmainitussa Bart Taren matka miehuuteen alkaa pastoraa­lista ja päättyy siihen, mutta välillä hänet suistaa syrjätielle hillittömän aistilli­sen Annien kohtaaminen. Raaka ja epä‑äidillinen Annie käyttää sulojaan tahallisesti hyväkseen ohjatak­seen Bartin rikoksen polulle. Kuten Kohtalon tuomiossa naisen ruumis ja tie ovat rinnakkaisia paikkoja, joita pitkin miehen on kuljet­tava – miltei vasten tahtoaan – kohti varmaa tuhoa.

Kuin vastakohtana tuolle perinteelle, jonka ääneenlausumaton piiloteksti on valkoisen miehen ylem­myys, Thelman ja Louisen avainkohtauksessa nähdään mustan rastafarin pyöräilevän yllättäen kuvaan mukaan. Thelma ja Louise ovat ryöstäneet moottoritiepoliisilta tämän aseen – symbolinen kastraa­tio – ja vanginneet tämän autonsa tavarasäiliöön. Itkupilliksi muuttunut macho heiluttaa surkeana sorme­aan pie­nestä reiästä, johon vastaukseksi rasta puhaltaa reikään savunsa. Lännenelokuvan klassinen maise­ma lak­kaa olemasta valkoisen maskuliinisuuden yksinoikeus.

Thelmassa ja Louisessa amerikkalaisen road‑elokuvan historia suodattuu korjaavan linssin läpi. Vaihe vaiheelta Thelma ja Louise seuraavat tuttuja reittejä, periaatteenaan tahto nautintoon, ei valtaan. Vanhat skenaariot ja kliseemäiset maisemat keksitään uudelleen. Niihin puhalletaan tuoretta näkemystä ja uutta elämänkokemusta. Tällä matkalla, naiset ohjauspyörässä, Oidipus menettää hallintan­sa.

– Manohla Dargisin mukaan (Sight and Sound, July 1991) AA 17.8.1995

 

2.4. Douglas Sirk: TUULEEN KIRJOITETTU
(Written on the Wind/Skrivet i vinden), USA 1956 • Rock Hudson, Lauren Bacall, Robert Stack, Dorothy Malone • kuvaus Russell Metty • suom. tekstit/svensk text • K12 • 100 min
Douglas Sirk loi persoonallisimmat teoksensa tuottaja Albert Zugsmithille. Tuuleen kirjoitettu (Written on the Wind, 1956), Teksasin öljynporaustornien siimekseen sijoittuva sukudraama, kertoo rahasta, nymfomaniasta, alkoholismista ja kadotetusta viattomuudesta (”Kuinka kauas olemmekaan tulleet joelta”), pääosissa Rock Hudson, Dorothy Malone, Robert Stack ja Lauren Bacall.

Seksuaalisen kaipuun pohjavirta ajaa kaikkia Sirkin sankareita ja heidän tähtäimessään näyttää olevan kaikkivoipaisuuden myyttinen tila. Heidän vastassaan olevat voimat saattavat olla yhteiskunnallisia tai ne voidaan määritellä metafyysisesti, mutta päämäärä on aina sama ja Sirkin maailmassa mahdoton toteuttaa: luja ote seksuaalisen täyttymyksen vaikeasti tavoitettavaan tilaan. Kun Sirkiltä Cahiers du Cinéman haastattelussa kysyttiin impotenssin teemasta, joka löytyy niin monista hänen elokuvistaan, hän vastasi: ”Niin, se on nykyelämän suuria ongelmia. Tietyn turhautumisen vuoksi nykyajan mies on käytännöllisesti katsoen ’impotentti’ uskonnon edessä tai käytöksessään. Lääketieteellisesti on osoitettu, että jos ajattelee liian paljon seksiä, menettää seksuaalisen kykynsä. Tämä pätee Tuuleen kirjoitetun Robert Stackiin ja yleensä joihinkin amerikkalaisen ylemmän keskiluokan edustajiin.”

Sirkin kommentti tarjoaa avaimen tulkita Tuulen kirjoitetun, ehkä hänen varsinaisen mestariteoksensa kompleksista merkkijärjestelmää. Se mikä hänen muissa elokuvissaan kulkee pinnanalaisena jännitteenä, näyttäytyy Tuuleen kirjoitetussa avoimena tutkielmana seksuaalisuudesta. Sen tarina kertoo impotentista playboysta, hänen nymfomaanisesta sisarestaan, miehen parhaasta ystävästä, joka on hänelle seksuaalinen voimalaitos, mutta jolla ei näytä olevan sukupuoliviettiä ollenkaan ja playboyn naimasta tytöstä, joka on monimielinen yhdistelmä hedelmällisyyttä ja frigiditeettiä. Juonen ja henkilöiden seksuaalinen luonne kutoutuu merkkien, eleiden ja kineettisten rytmien kuvioksi, joka toimii seksuaalisen kielenä.

Elokuva on kerrottu takautumamuodossa: juoni on siis ympyrä, joka päättyy alussa ja kertoo, että Kyle Hadleylla ei ole ulospääsyä. Ympyräaihe toistuu läpi elokuvan visuaalisena muistutuksena tilanteen umpikujasta, itseään vastaan kääntyvästä seksuaalisuudesta, itsetuhoksi muuttuvasta libidaalisesta hyökkäysestä. Kykenemättöminä saamaan sitä mitä haluavat tai tarvitsevat Sirkin epätoivoiset henkilöt takertuvat peilikuviin ja muihin vääristyneisiin heijastuksiin. Tuuleen kirjoitettu on elokuva hajoamisesta yhteiskunnassa, joka on sokea omalle tilalleen. Se kertoo vammaisuudesta, johon raha ei ole mikään lääke ja joka siittää alkoholismia, seksuaalista turhautumista, hedelmättömyyden pelkoa, väkivaltaa. Tuloksena on regressio, jonka Dorothy Malonen ääni tiivistää: ”Kuinka kauas olemme tulleetkaan virralta…”. Mutta tämäkään ei auta: jäljellä on vain kehän kiertäminen uudelleen ja uudelleen.

Dorothy Malonen tanssi on pienoismalli siitä ironiasta, joka kyllästää elokuvan. Sirkin tapa kuvata hänen kuumeista ruumistaan heijastaa seksin mekaanisena rituaalina, josta tunne on ammennettu tyhjiin. Hänen liikkeensä ovat kiihkeitä ja irstaita. Kuten kaikki muukin tässä kiiltokuvan koreassa elokuvassa, eleiden korotettu aistillisuus vain tihentää impotenssin tunnun. Sirkin kuvakompositiot tanssivasta naisesta leikattuina limittäin isän kuoleman kanssa muodostavat yhteen vedon seksin ja kuoleman dialektiikasta. Vulgääreine väreineen ja aggressiivisine seksuaalisine eleineen elokuva säteilee vahvaa aistillisuutta. Kuitenkin, samalla kun tunnemme viettelyksen, silmät (”sielun peili”) kieltävät sisäänpääsyn; seksuaaliset manerismit paljastuvat tunteettomaksi rituaaliksi ja viettelevän kuoren alla väijyvät kuoleman kasvot.

– Michael Sternin (Douglas Sirk, 1979) ja Jon Hallidayn (Sirk on Sirk, 1971) mukaan ST

 

 

16.4. Victor Fleming, George Cukor & Sam Wood: TUULEN VIEMÄÄ
(Gone with the Wind), USA 1939 • Vivien Leigh, Clark Gable, Leslie Howard • Margaret Mitchellin romaanista • suom. tekstit/svensk text • K12 • 220 min
Elämää suuremmaksi elokuvaksi kuvailtu Tuulen viemää (1939) on romanttinen kuvaus 1800-luvun lopun etelävaltioista ja Amerikan sisällissodasta. Neljätuntinen eepos on loistelias esimerkki Hollywoodin taiteesta ja edelleen hämmästyttävä.

Tuulen viemää kuuluu aikansa kalleimpiin elokuviin ja kaikkien aikojen suurimpiin yleisömenestyksiin. Kymmenen Oscar-palkinnon kuorruttamaa elokuvaa tehtiin pitkään ja suurella kohulla. Ihmepojan maineessa ollut tuottaja David O. Selznick osti Margaret Mitchellin kirjan filmausoikeudet jo vuonna 1936, mutta kuvaamaan päästiin vasta vuonna 1939. Ennen tätä Selznickin oli mm. päästävä MGM-studion kanssa sopuratkaisuun yhtiön palkkalistoilla olevan Clark Gablen lainaamiseksi elokuvan miespääosaan. Häntä ei voinut korvata kukaan muu, sen olivat osoittaneet elokuvan tuottajien saamat tuhannet ihailijakirjeet, joissa toivottiin Hollywoodin kuninkaaksi kutsuttua Gablea Rhett Butlerin osaan.

Toisekseen oli löydettävä sopiva näyttelijätär esittämään Scarlett O’Haran päärooliin. Esittäjän löytämiseksi järjestettiin näyttävät kaksi vuotta kestäneet etsinnät, jotka olivat osaltaan myös elokuvan ennakkomarkkinointia. Roolia varten haastateltiin 1 400 ehdokasta, joista 90 pääsi koekuvauksiin. Ehdolla olivat mm. tähdet Katharine Hepburn ja Paulette Goddard. Roolin sai kuitenkin suhteellisen tuntematon englantilaisnäyttelijä Vivien Leigh. Osa yleisöstä murisi ulkomaalaisen näyttelijän palkkaamisesta, mutta etelävaltiolaisten mielestä britti oli ainakin parempi kuin jenkki. Elokuvan ohjaajaksi palkattiin George Cukor, joka sai kuitenkin lähtöpassit käsikirjoituksen sekavuudesta johtuneiden henkilöristiriitojen seurauksena jo kolmen viikon kuluttua. Cukoria seurasi Victor Fleming, joka hänkin ehti jättää työnsä filmausten aikana. Fleming vei kuitenkin elokuvan ohjauksen loppuun yhdessä Sam Woodin kanssa.

Tuulen viemää on elokuva täynnä ristiriitoja. Se edusti edustaa pörssiromahduksen ja lamakauden jälkeisen Amerikan haikailua menetettyyn vanhaan hyvään aikaan maailmansodan kynnyksellä. Toisaalta se henkii kiivasta yritystä rakentaa uudelleen kadotettu hyvinvointi. Lamakauden jälkeinen Amerikka oli uusien ratkaisujen tarpeessa siinä kuin sisällissodan jälkeinen Eteläkin. Tuulen viemää on romanttinen spektaakkeli, jossa Etelän plantaasielämä on maanpäällinen paratiisi, vaikka uuden ajan airuena esiintyvä Rhett Butler antaakin ymmärtää, että kyseessä on hiipuva elämäntapa. Tuulen viemää on tämän eedenisen etelä-mytologian viimeisiä ylläpitäjiä. Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeisessä kirjallisuudessa vanha Etelä on William Faulknerin ja Tennessee Williamsin teoksissa jo muuttunut dekadentin maailman perikuvaksi.

Tuulen viemää on myös – ja ehkä ennen kaikkea –  vahvan naisen tarina. Se kuvaa tulisieluisen Scarlettin elämää 16-vuotiaasta keimailijattaresta monia saavutuksia ja menetyksiä kokeneeksi naiseksi. Scarlettin kaksi intohimoa ovat rakkaus ja maa, kotiplantaasi Tara. Rakkaus ei kuitenkaan ole yhtä luotettavaa kuin maa, eivätkä ihmisten halut osu aina yksiin: kun Rhett Butler haluaa tulisen Scarlettin, tämä haluaa hiljaisen ja hillityn Ashleyn, joka taas haluaa itsensä kaltaisen Melanien. Onni rakkaudessa saakin Scarlettin elämässä usein väistyä taloudellisten ratkaisujen tieltä. Scarlett on ehkä häikäilemätön oman edun tavoittelija, mutta samalla myös uuden ajan selviytyjä. Hänessä onkin paljon 1920-luvun modernia uutta naista, jollainen kirjailija Mitchellkin oli nuoruudessaan ollut.

Kiehtovuuden kääntöpuolena ovat rasistiset painotukset. Amerikkalaisessa elokuvaperinteessä historialliset ja yhteiskunnalliset tapahtumat ja mullistukset kerrotaan usein yksilön näkökulmasta. Näin myös Tuulen viemää -elokuvassa, joka on kerrottu Etelän ihmisten kautta. Esimerkiksi orjuudesta elokuva antaa kuvan, että se oli loppujen lopuksi hyvää aikaa mustille. Vapautta maistaneet uskolliset palvelijat palaavat sodan tyynnyttyä valkoisten herrojensa luokse, koska pitävät sitä jenkkielämää parempana. Mustien lojaalius ja palvonta isäntiään kohtaan eivät kuitenkaan ole todellisuuden toisintoa niinkään kuin fiktion luomaa myyttiä.

Mustista kirjallisuudessa ja elokuvissa rakennettuun mytologiaan kuuluvat myös stereotyyppiset hahmot kuten Hattie McDanielin esittämä lihava ja huolehtiva Mammy sekä kimittävä ja typerä Prissy-tyttö. Nämä hahmot ovat lukuisten muiden mustista toistuvien karikatyyrien (koominen viihdyttäjä, raakalainen, nousukas, eksoottinen alkuasukas jne.) ohella muokanneet vuosikymmeniä valkoisen yleisön mielikuvia mustista ihmisistä.

Elokuvassa on raivokasta inhoa jenkkien voiton myötä vapautuneisiin ja rikastuneisiin mustiin. Ehkä vain valkoisen roskaväen vaurastuminen saa samantapaisen ylenkatseisen ja vihamielisen käsittelyn elokuvassa. Pois ovat kuitenkin jääneet Margaret Mitchellin Ku Klux Klan -ylistykset, ja tarinasta on siistitty muutamia kohtauksia. Muun muassa Scarlettin päällekarkaaja oli alunperin musta griffithläiseen tyyliin, mutta mies vaihdettiin valkoiseksi lopulliseen versioon. Kiitos loppusilauksesta ei kuitenkaan mene ohjaaja Victor Flemingille sen enempää kuin tuottaja David O. Selznickillekään. Kansakunnan synnyn aikoinaan aiheuttama kohu ja esityskiellot olivat tuottajan muistissa, eikä kassatuloja kannattanut vaarantaa liiaksi. Rasististen piirteiden vähentämisen puolesta taisteli kuitenkin ennen kaikkea vuonna 1909 perustettu NAACP (National Association for the Advancement of Colored People), joka vaati muun muassa Ku Klux Klania hymisteleviä jaksoja pois. Rippeet klaanista jäivät kuitenkin elämään elokuvaan Scarlettin päällekarkausta kostamaan lähtevien miesten joukkiossa.

– Hanna Kangasniemi 1996. Muokannut Anna Möttölä 1.3.2014

Pääsyliput 5 € tai kausikortti 21 € (sis. kaikki elokuvat). Kassa avataan puoli tuntia ennen näytöksen alkua.

KAVIn sivulle